Joulun alla risuverstaalla

Rypyläistä risupintaa. On se vaan niin kaunista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Syyslomat on nyt pidetty ja huilit huilittu. On aika ruveta värkkäämään risutuotteita joulumarkkinoille. Kun kukkapelto ei vaadi enää huolenpitoa ja kasvihuone on ollut jo kauan talviasennossa, voi keskittyä koko teholla risun vääntämiseen. Varastotkin ovat täynnä tuoretta, taipuisaa, notkeaa, tuoksuvaa risua.

Valosarvi ensilumen keskellä.

Nämä valosarvet ovat käytännön kannalta vähän hankalia, sillä ne vievät markkinoille mennessä autossa paljon tilaa. Ongelma on yhteinen meillä, jotka yritämme näitä myydä ja niillä, jotka valosarven itselleen ostavat jostain myyntitapahtumastamme. Ihan pieneen henkilöautoon tällainen sarvi ei mahdukaan, koska sillä on korkeutta 160 cm. Jotenkin tuo pulma on kuitenkin aina saatu ratkaistua. Kovin montaa valosarvea ei jouluksi kuitenkaan tehdä jo senkin vuoksi, että niiden tekeminen on niin hidasta.

Kaarnaruukkuja ja pöytäsarvia.

 Sama muoto jatkuu pienissä pöytäsarvissa…alun perinhän tämä muoto on meille tullut nurin päin laitetusta tötteröamppelista. Pöytäsarven korkeus on 50-60 cm, ja sitä tehdään naturellina eli maalaamattomana, sekä kimalteella koristeltuna. Kyllä risullekin saa laittaa kultaa pintaan!

 Pöytäsarven vieressä on tuijan kaarnasta tekemiämme ruukkuja. Tuijaa saatiin Asta-myrskyn kylkiäisenä, kun se kaatoi ison puun. Kaarna lähti puusta pitkinä suikaleina, ja sitä säilyteltiin jonkin aikaa varastossa, ennen kuin hoksattiin sen käyttömahdollisuus ruukun koristeena. Harmi vaan että tätä materiaalia ei taida ihan heti olla uudestaan saatavana.  (Kiitos silti, Marko!)

Käpykimpuissa on vuorimäntyä ja mustikanvarpua.

 Makedonianmännyn käpyjä sidotaan jalohavujen tai mustikanvarpujen kanssa kimpuiksi, jotka kestävät ulkona ja sisällä. Käpykimpuista saa kestävän koristeen vaikka haudalle tai parvekelaatikkoon. Sisälläkään se ei tarvitse vettä, vaan sen voi laittaa vaikka pajukoriin. Käpyihin sipaistaan valkoista maalia pensseleillä, näihin ei käytetä spraymaalia.

Käpykransseja.

 Kävyistä saa myös hauskoja kransseja. Isot ja pienet kävyt asettuvat kranssin muotoon vähän eri tavoilla. Kumpikin malli on tosi kestävä, sisällä tai ulkona. Ja näitä eivät linnutkaan saa rikottua!

Pöytäkuusen voi tehdä risustakin.

 Risukuusi seistä töröttää asennossa kuin yli-innokas joulutonttu. Aiemmin olemme tehneet näitä pieniä pöytäkuusia mm. mustikan varvuista ja jäkälästä, tänä vuonna kehiteltiin myös risuinen versio. Pikkukuusta voi koristella oman mielen mukaan niin kuin oikeaa, isoa kuustakin. Tai jättää se risupintaiseksi, risu on kaunista sellaisenaankin.

Risuja ja ruusuja.

Pöydälle, haudalle tai vaikka parvekkeelle koristeeksi sopii myös omilla jaloillaan seisova ruusukimppu. Keskellä oleva lasturuusu on kotimaista käsityötä, puusepän höyläämää haapalastua, joka on maalattu ja sidottu osaksi riippakoivun oksasta tehtyä kimppua. Maali on tietenkin vedenkestävää, joten ruusukimppua voi pitää myös ulkona.

Risuverstaalla käy marraskuussa kova tohina, kuin joulupukin pajalla konsanaan. Joulumarkkinat alkavat joulukuun alussa, ja tavaraa pitää silloin olla valmiina, ettei tarvitse turvautua yötöihin. Tässä esiteltyjen tuotteiden lisäksi verstaalla sidotaan pihtakuusesta havukransseja, punotaan pesäamppeleita, tehdään kippurasydämiä, taulunkehyksiä ja paljon muuta…unohtamatta tietenkään tötteröamppeleita!

Mykkä kukko

Onko pakko jos ei taho?

Heräsin eräänä päivänä huomaamaan, että pihamaalla oli oudon hiljaista. Kanalauma kyllä laidunsi ihan normaalisti ympäri pihaa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Kukkonuorukainen, Poitsu Poikolainen nimeltään, kuljeskeli rouvien keskellä muina miehinä, mutta minkäänlaista ääntä se ei päästänyt. Ei ollut päästänyt pitkään aikaan. Itse asiassa, nyt kun tarkemmin ruvettiin miettimään...olikohan se koskaan kiekunut?


Poitsu Poikolainen aloitti kukonvirkansa meillä noin kuukausi sitten. Sitä ennen se oli liehunut ja riekkunut muiden kukkopoikien laumassa, veljiensä mukana kinastellen ja kanoja kiusaten. Kun se sitten jäi lauman ainoaksi kukoksi, pihamaalle laskeutui rauha ja kanatkin uskalsivat taas munia, syödä ja liikkua vapaammin. Kunnes alkoi tuntua jo liiankin rauhalliselta.

Enkä laula.

 

Tämä kukkohan ei kieu.

Ei potpottele, kurise eikä narise.

Ei kiljahtele sen paremmin ilosta kuin pelostakaan.

Ei kai kukko voi olla mykkä?

 

Poitsun vaikeneminen alkaa kiehtoa entistä enemmän. Sen edesottamuksia tulee nyt seurattua pihalla tavallista tarkemmin. Sitä alkaa miettiä, oliko sen lapsuuden olosuhteissa jotain poikkeavaa – aivan! Jotain löytyykin menneisyydestä!  Poitsuhan syntyi siihen kesälliseen sateenkaariporukkaan, jota hoiti peräti kaksi emoa. Ehkä sen miesmalli jäi puutteelliseksi kahden ylihuolehtivan emon puristuksessa? Kenties isä Nuffield oli liian kiireinen kaikkien rouviensa kanssa, ja pikku-Poitsu peri poissaolevan iskän roolimallin? Jos se protestoi hylkäämistään vaikenemisella? Salaperäistä kerrassaan!

Laula ite.

Mutta ehkä Poitsu ei vaan tiedä olevansa kukko? Vielä? Annetaan sille aikaa, ja muistetaan vanha suomalainen kansanviisaus: Ei kukko käskemällä laula. Aiemmin siihen on meillä muka-vitsikkäästi lisätty ”...eikä komentamalla lopeta...” No, ei lisätä enää.

Jos ei kelpaa ni voin mie lähteeki.

Joutomaiden ketotuulenlento

Helminukkajäkkärä

Sattuipa eräänä iltana lukemisiksi Koko perheen värikasvio. Selailin sitä muina miehinä, mitään sen kummemmin etsimättä, kun kirjan sivuilla vilahti ihmeellinen nimi: ketotuulenlento. Ketotuulenlento! Voiko noin kauniin nimistä kasvia ollakaan? Hiekkamailla asusteleva, hassun karvainen kasvi on harmaa ja pienikukkainen. Se muistuttaa hieman kissankäpälää, ja samaan heimoon kuuluu mm. sellaisia kasveja kuin sopulinkallioinen ja helminukkajäkkärä, hauskoja nimiä nekin.

Ketotuulenlento viihtyy kuulema tienpenkoilla ja joutomailla. Tämähän kiihottaa mielikuvitusta yhä enemmän, joutomaakin tuntuu yhtäkkiä mahdottoman kiehtovalta sanalta! Mitähän muuta sellaiselta joutomaalta voisi löytyä?

Ketotuulenlento on kuulema matala, vain parikymmentä senttiä korkea. Sen kukat ovat pieniä piikkisiä palloja, jotka kasvavat rykelminä ja kirjan mukaan keinuvat hauskasti kesätuulessa. Kuulostaa viehättävältä!

Partaohrakin keinuu hauskasti kesätuulessa

Tämän tarinan päähenkilö ketotuulenlento eli Filago arvensis ei itse esiinny näissä kuvissa siksi, etten ole koskaan nähnyt sitä luonnossa. Tai en ainakaan tiedä nähneeni. Tämä yksivuotinen kasvi on vähän salaperäinen liikuskelija, sillä se ei viihdy pitkään samalla paikalla. Se vaihtaa maisemaa lentävien pähkylöidensä avulla, siis tulee ja menee kuinka haluaa. Näiden tiedonmurusten perusteella on kyllä välttämättä  päästävä ensi kesänä näkemään tämä ihanan niminen kasvi.

Kissankäpäläkin on ketotuulenlennon sukulaisia

Itukkaita istuttamassa

Posti toi perjantaina paketin itusipuleita.Niinpä, niitä piti tilata muualta, kun tänäkään kesänä ei muistettu jättää omia kukkavarsia leikkaamatta. Vai lienekö iskenyt ahneus, sillä kukkavarsien jättäminenhän pienentää tulevan sipulin kokoa huomattavastikin. Joka tapauksessa tänään pistin maahan reilun kokoisen annoksen itusipuleita, ja se tapahtui näin: kaivoin ensin uran kasvimaan rikkaruohottomimpaan reunaan. Uran syvyydeksi tuli reilu lapionpistollinen, sillä tarkoitus oli perustaa penkki kunnolla, mutta jättää se kuitenkin matalaksi. Valkosipulille suositellaan usein kohopenkkiä, ettei seisova vesi pääsisi vahingoittamaan sipuleita. Meidän peltomme ovat kuitenkin niin läpäiseviä, ettei märkyysongelmia ole ollut, eli kohopenkkiä en halunnut nytkään.

Uran pohjan täytin sitten kanalasta tuodulla pehkulla (sieltä orren alta kaikkein vahvinta tavaraa) ja lehtisilpulla. Seuraava kerros lapioitiin vuoden vanhasta kompostista. Valkosipuli tarvitsee voimakkaan lannoituksen, ja tämän sekoituksen tarkoitus on tuottaa typpeä ja toimia penkin alla eräänlaisena lämpöpatterina. Toivon, että palava aines penkin pohjalla ehkäisee, tai ainakin hidastaa, myös juolavehnän leviämistä pikku itusipuleiden joukkoon.

Välillä on tarpeen vähän tampata multaseosta tiiviimmäksi, jotta sipuleihin kehittyvät juuret saisivat hyvän multakosketuksen. Lämpöpatterin päälle uhrasin vielä kerroksen ostomultaa, jälleen tarkoituksena rikkaruohojen torjuminen. Kasvimaan reunalta on aina uhkaamassa erilaisten rikkakasvien vyöry, ja hentoiset itusipulit jäävät ihan varmasti häviölle, jos joutuvat niiden kanssa taistelemaan. Sen takia vielä käänsin talikolla metrin levyisen demilitarisoidun vyöhykkeen itupenkin ja vihollisten väliin. Varmasti se ainakin hidastaa juolavehnän hyökkäyksiä.

Valmiin penkin päälle ripottelin sitten itukkaat, ja peittelin ne vielä ostomullalla.

Nythän on tarkoitus, että nämä pikkaraiset kasvaisivat 2-3 vuotta kokoa, jonka jälkeen ne vasta istutetaan siemeneksi. Näinä vuosina niitä kyllä uhkaa moni vaara, eli kovin epävarma tämä projekti on. Siementä on kuitenkin niin paljon, että kyllähän tästä jo jonkin verran pitäisi onnistuakin....Toisesta, vähän pienemmästä itusipuliprojektistani voit lukea täältä.

Nämä ohjeet pätevät aika pitkälle myös varsinaisen valkosipulin viljelyssä sillä erolla, että normaalistihan sipulia lisätään kynsistä. Viljelyssä tärkeintä on voimakas lannoitus ja kastelu, sekä homeiden ja rikkaruohojen torjuminen ennakolta. Talvivalkosipulia ei kannata istuttaa liian aikaisin, mutta vuodet ovat osoittaneet, että vaikka olosuhteet vähän heittäisivätkin, valkosipuli ei ole moksiskaan. Vain märkä syksy saattaa olla sille kohtalokas.

Takaisin työhuoneelle

Syksy on ollut tähän asti lämmin ja aurinkoinen, ja kasvihuoneesssa on ollut valoa ja tilaa tehdä risutöitä. Nyt sinnekin alkaa kuitenkin tunkeutua viima ja koleus. On aika siirtää risuverstas sisätiloihin. Varovainen kurkistus ovenraosta osoittaa, että työpaikalle pääsy edellyttää muutamia toimenpiteitä. Keskilattia näyttää kuitenkin sen verran tyhjältä, että huoneessa pääsee etenemään melkein takaseinään asti.

Työhuoneessa on ihanan iso työpöytä, mutta jostain syystä joku käy aina pinoamassa siihen mitä merkillisimpiä tavaroita. Tämän syksyn tavoitteena onkin saada pöytä puhtaaksi ja uusi tyyli risuverstaan työtapoihin. Paikka kaikelle ja kaikki paikalleen, kuten Martat sanovat!

 

Huoneessa on ihan tarvittava määrä säilytystilaa, mutta silti laatikkopinoja kertyy lattiallekin. Runsaat säilytystilat ovat tietysti hamstraajan paratiisi, mutta rajansa kaikella. Karkkilaatikoihin säilötyt kaikenlaiset kuivatut aarteet alkaen kävyistä erilaisiin siemenkotiin saavat kyllä luvan lähteä tänä syksynä. Raivausurakka saattaa olla tuskallinen, eihän näistä aarteista luopuminen ole tietenkään mitenkään helppoa. Lepän käpyjä! Olkikukan nuppuja! Perunkoison siemenkotia! Entä jos niitä sittenkin vielä tarvitaan jossain...?

Yllättäen työhuoneen kätköistä löytyy 2 laatikollista puolivalmiita kippurasydämiä. Kesän mittaan niitä on aina tullut tehtyä muutama silloin, toinen tällöin. Vähän kerrallaan niistä onkin kertynyt ihan mukava määrä syksyn ja joulun markkinoille vietäväksi. Näihin kun vielä lisätään Keramiikkapaja Savillan sydänkoristeet, niin onpahan ainakin yksi homma hyvästi alullaan. Tästä on mukava jatkaa, varsinkin kun työhuoneen uuniin viritetty tuli houkuttelee kissakaveritkin paikalle seuraa pitämään.

Syyskylvöjä

Aurinkoinen syyspäivä innosti pihatöihin. Ensin nakkasin maihin, pensaiden alle, jo muutaman päivän pihalla lojuneet tulppaanin sipulit. Niitä onkin tässä jo katseltu joku aika, että kukahan, milloinkahan, ja mihinkähän...mutta heti kun aurinko suvaitsi pilkistää, paikka löytyi kuin itsestään. Muistelin jo keväällä tuumanneeni, että koivun vieressä, pensaiden alla, on keväällä juuri sopiva paikka aikaisille sipulikasveille. Lehdettömään aikaan siellä on vielä valoisaa, ja sitten kun lehdet puhkeavat varjostamaan, tulppaanien aika onkin jo ohi. Ensi kevääksi on mukava yllätys odottamassa, jos kaikki 30 sipulia sieltä sitten nousevat.

 Tulppaanien istuttamisen helppoudesta innostuneena päätin tormistautua syyskylvöjen tekoon muutenkin. Kasvihuoneessa on kaikki vielä kesäasennossa, eli kennojen täyttäminen mullalla onnistui siellä vaivattomasti. Kylvin kylmäkäsittelyä vaativat, Kukkiva niitty –firmasta tilatut siemenet kennoihin ja nostelin ne ulos. Ensi kesänä meillä tulee olemaan vieläkin enemmän ihanaa tarhakylmänkukkaa, helovuokkoa ja isotähtiputkea. Uutena tulee aitoukonhattua ja kiinnostavaa harvinaisuutta, köynnösukonhattua. Jos siis kylvöt onnistuvat.

 Yleensä kylmäkäsittelyä vaativat siemenet itävät parhaiten, kun ne kylvetään syksyllä ulos. Itse olen kokenut parhaimmaksi kylvää siemenet kennoihin. Kennot nostan ulos talven armoille, niin ne saavat luonnollisimman kylmäkäsittelyn. Päälle laitan laatikon: se suojaa kylvöksiä vapaana vaeltavilta kanoiltamme, mutta myös estää vähän rikkakasvien siementen pääsemistä kennoihin. Laatikot on myös helpompi löytää keväällä, kun lumi alkaa sulaa niiden päältä nopeammin kuin ympäristöstä.

 

Into vain kasvoi touhutessa, ja päätin kylvää valkosipulin itusipulitkin. Viime syksynä kylvin ne laatikoihin rikkaruohojen pelossa, mutta se ei onnistunut alkuunkaan: yksikään itusipuleista ei noussut keväällä. Epäilen, että ne olivat paleltuneet, sillä laatikko jäi maanpinnan päälle. Se olisi varmaankin pitänyt kaivaa osittain maan sisään. Mutta nyt siis kylvin pikkunappulat maahan: kaivoin kuopan, jonka pohjalle lapioin puoliksikäynyttä kompostia, lisäsin multaa, ja ylimmän kerroksen tein ihan ostomullasta. Siihen sitten itusipulit, päälle lisää ostomultaa, ja suojaksi jälleen pihaa kaunistava oranssi muovilaatikko. Se tulikin tarpeen, sillä kanalan herrasväki oli jo huomannut hommantouhuni, ja tulla viipotti kiireesti katsomaan mitä aarteita maanpoveen ollaan kätkemässä. Kyllä olisi itusipuleille tullut lennokas lähtö, jos ei laatikko olisi ollut paikallaan. Mutta eipä tullut, ähäkutti.

Ähäkutti.

Samalla tohinalla keräsin sitten vielä lisää köynnöspinaatin siementä ja kylvin sitäkin. Sitä olen yrittänyt tehdä jo monta vuotta ja monella eri tavalla, mutta vieläkään ei ole löytynyt paras mahdollinen metodi. Tänä vuonna siemen ei jostain syystä näyttäisi oikein kypsyvän. Se pysyy pitkään vihreänä, ja sitten kypsyttyään putoaa heti. On oltava tosi tarkkana, että saa sitä talteen. Olemme saaneet köynnöspinaatin siementä Maatiainen ry:n kautta, ja tarkoitus olisi vastavuoroisesti toimittaa heille siementä, mutta vielä sitä ei ole tullut tarpeeksi. Olen istutellut köynnöspinaattia pihaamme useampaankin paikkaan, mutta joka kerta ystävämme kanat ovat päässeet tuhoamaan taimet. Tämä yksi on onneksi jo niin iso, että kanatkaan eivät voi sille mitään.

Köynnöspinaatti, Hablitzia tamnoides.

Syksy etenee, vettä satelee. Tämmöiset aurinkoiset päivät saavat puutarhurin ajatukset kuin varkain kohti ensi kesää.

Talvea vasten

Pitkän ja lämpimän kesän jälkeen tuntuu uskomattomalta, että talvi olisi muka tulossa. Mutta siellä se jo väijyy nurkan takana, muutaman viikon päässä. Taas on yksi vaihe takana, kun kukkapelto pannaan kohta pakettiin ja katseet suunnataan seuraavaan sesonkiin, siihen mikä se nyt olikaan, joku joulu tai semmoinen...

 

Kukkapellolta on kerättävä vielä viimeiset olkikukat talteen, ennenkuin pelto kynnetään. Ja vielä yksi kukkakimppu keittiön pöydälle! Auringonkukkien siemenkotia, niitä lätyn mallisia kukkapohjia, voi tuoda pellolta pihaan kanojen syötäväksi. Harmi, etteivät ne säily kunnolla. Olisi mukava tarjota niitä talvella lintulaudan linnuille tai kanoille. Mukava olisi kerätä kehäkukankin siemeniä, ja ruiskukan, ja monen muunkin, mutta vielä on tarpeeksi tuoreessa muistissa lukuisat edellisvuotiset purkit ja purnukat täynnä erilaisia siemeniä ja siemenkotia, jotka jäivät lojumaan mikä minnekin. Ja joita vieläkin löytää sieltä täältä ilman nimilappuja tai muuta informaatiota. 

Tomaattihuoneessa on jo kuritettu kasveja leikkaamalla niiden latvat, tomaattien kypsyttämiseksi. Hallaöiden pelossa on kerättävä viimeisetkin vihreät tomaatit sankoihin kellarin rappusiin kypsymään. Mikähän logiikka siinäkin on, että ämpärin pohjimmaiset kypsyvät ensimmäisenä. Niitä on sitten muistettava kalastella sieltä ennenkuin ne kypsyvät liikaakin. Ja hallan käytyä olisi sitten suurta viisautta repiä paleltuneet tomaatinrangat kasvihuoneesta heti pois, ettei homma olisi keväällä edessä. Saa nähdä tuleeko vaan tehdyksi, tänäkään syksynä. Keväällä sitä sitten taas ihmettelee, miksi kummassa moista pientä hommaa ei saanut tehtyä. Mutta kamalasti touhottava kevätihminen onkin ihan eri lajia kuin verkkaan askeltava syksyihminen, joka tietää talven kohta pelastavan kaikesta joutavasta.

Kanat ovat alkaneet varautua talveen jo syyskuun alusta. Osa niistä on jo uusinut höyhenensä, osa vasta oireilee. Fiksuimmat tekevät senkin ajoissa, ne tietävät että on aika paljon mukavampi ottaa talvi vastaan uudessa hyväkuntoisessa höyhenpuvussa. Heinäsirkan sukuiset kanat sen sijaan jatkavat kesästä nauttimista täysin rinnoin, eivätkä turhia hötkyile sulkasadon kanssa. Ovat varmaan päättäneet suoriutua sulkasadosta "sitten joskus". Itse jäin kiinni, tänäkin kesänä, vastaavasta ajattelusta. "Ehtiihän tuota"- ja "vähän myöhemmin" -filosofia on nyt tullut tiensä päähän. Iltapäivällä huomasin, että juuri nyt on viimeiset hetket kerätä kanoille talvikerput. Huomenna saattaa olla jo lehti pudonnut vadelmapensaista. Näin viime tippaan kerätyissä vadelmakerpuissa ei taida olla paljonkaan ravintoarvoja jäljellä, mutta onpahan herrasväelle edes pientä askartelua pitkinä pimeinä talvipäivinä. Ensi vuonna sitten taas uusi yritys vähän aikaisemmin kesällä!

 

Kukkapellon kyntäminen ja itsepoiminnan loppuminen tältä kesältä tarkoittaa, että nyt on enemmän aikaa väkertää risuverstaallakin. Tötteröamppelit ja kippurasydämet pääsivät kesän aikana hupenemaan, mutta nyt varastoja ruvetaan täyttämään uudella innolla. Sitä ennen on vaan vielä saatava valkosipulit istutettua.