Viime päivinä on huushollissamme tehty aika läjä varpaluutia
joulun eri myyntitapahtumiin. Lieneekö tuote vähän outo nykyaikana, vai
mikähän on syynä siihen, että se kirvoittaa niin paljon kommentteja
ohikulkijoilta.
![]() |
Varpaluuta herättää joskus enemmän kiinnostusta kuin tötteröamppeli |
Etenkin sen sukupolven ihmiset (varsinkin miehet), jotka
itse ovat aikoinaan joutuneet tekemään tai vierestä seuraamaan varpaluudan
tekemistä, tulevat mielellään juttusille.
Ensimmäinen kommentti käsittelee tietysti sitä, onko luuta oikeastaan nimeltään
varpa- vaiko varpuluuta. Tätä pohtimaan kerääntyy usein jo enemmänkin ohikulkijoita.
Toinen mielipiteitä jakava seikka on se, miten luuta
sidotaan. Ensimmäisinä vuosina kuuntelin korvat punaisina sitä puutteiden
määrää, mitä asiantuntijat luudistani löysivät. ”Kuulehan tyttö…” ja sitten
sain tarkat ohjeet siitä, miten luudat pitäisi oikeaoppisesti sitoa. Tietysti
kuvittelin, että vitsaksella sitominen olisi ainoa hyväksyttävä tapa.
Varpaluutahan on kaikessa tyylikkyydessään aika
yksinkertainen esine. Mutta kyllä sen voi huonostikin tehdä. Kokeilin pari
kertaa vitsaksella sitomistakin, mutta nehän höltyvät ja löystyvät hetkessä.
Kun sitten muutama luuta-asiantuntijapappa ilmoitti, että nippusiteellä se
luuta on, kuulehan tyttö, kaikkein paras sitoa, päätin että teenpähän luutani
just niin kuin itse parhaaksi näen. En polkupyörän sisuskumilla (ehdottajien
lukumäärän perusteella se perinteisin tapa), en nippusiteellä (nopein ja järkevin kuulema) enkä vitsaksella
(ekologisin ja tyylikkäin mutta lyhytikäisin) vaan ihan rautalangalla. Kun sitten
muuan katu-uskottavan näköinen entinen luutamummo piti luutaani hyvänä, kunhan
laittaisin vielä varteen jotain pehmennystä ”etteivät vanttuut rikkoutuisi
nystyihin”, alkoi oma mallini olla aika lailla valmis.
Kissa joutuu väistymään, kun uuninpankkoa tarvitaan varpaluutien kuivatukseen. |
Varpaluutani oksat on valittu juuri luutimista varten.
Varressa on kerros juuttinarua (saatavana mm. kaikista hyvinvarustetuista
kehitysmaakaupoista). Risua on hieman kuivatettu (esim. leivinuunin päällä)
ennen sitomista, ettei valmis luuta enää kutistuisi ja löystyisi. Latvat on
tasattu, että ”piikeillä” pääsisi puhdistamaan hankalatkin kolot ovenpielistä.
Näin syntyy mainio luutimistuote, jolla on ilo huispata roskat tai lumet oven
edestä, rappusilta tai kengistä.
Tämän yksinkertaisen esineen näkeminen on saanut vanhemman
polven muistamaan monia mukavia tarinoita. Olen kuullut juttuja siitä, miten
mahdottomia määriä luutia on aikanaan tehty ja kuljetettu Pietariin...tai kuinka
paljon niitä vuoden mittaan kului navettahommissa. Yksi parhaimmista taitaa olla tarina Länsi-Suomesta
tänne Etelä-Savoon saapuneesta opettajasta. Opettaja oli käskenyt keväällä
koulun päättäjäisten alla lapsia tuomaan seuraavana päivänä varpaluudat
mukanaan kouluun, että lakastaisiin koulun piha. Lapsiraukat olivat ihan
järkyttyneitä: miksi se varpaluualla pittää, miksi ei saa metlalla…..?
No. Tulipa pitkä kirjoitus yksinkertaisesta aiheesta. Seuraavassa
jaksossa aiheena metla. Tai jotain muuta.
![]() |
Itä-Suomessa tiedetään että metlassa on varsi, varpaluudassa ei. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti