Varpaluutahommia

Viime päivinä on huushollissamme tehty aika läjä varpaluutia joulun eri myyntitapahtumiin. Lieneekö tuote vähän outo nykyaikana, vai mikähän on syynä siihen, että se kirvoittaa niin paljon kommentteja ohikulkijoilta.

Varpaluuta herättää joskus enemmän kiinnostusta kuin tötteröamppeli

Etenkin sen sukupolven ihmiset (varsinkin miehet), jotka itse ovat aikoinaan joutuneet tekemään tai vierestä seuraamaan varpaluudan tekemistä, tulevat mielellään juttusille.  Ensimmäinen kommentti käsittelee tietysti sitä, onko luuta oikeastaan nimeltään varpa- vaiko varpuluuta. Tätä pohtimaan kerääntyy usein jo enemmänkin ohikulkijoita.

Toinen mielipiteitä jakava seikka on se, miten luuta sidotaan. Ensimmäisinä vuosina kuuntelin korvat punaisina sitä puutteiden määrää, mitä asiantuntijat luudistani löysivät. ”Kuulehan tyttö…” ja sitten sain tarkat ohjeet siitä, miten luudat pitäisi oikeaoppisesti sitoa. Tietysti kuvittelin, että vitsaksella sitominen olisi ainoa hyväksyttävä tapa.

Varpaluutahan on kaikessa tyylikkyydessään aika yksinkertainen esine. Mutta kyllä sen voi huonostikin tehdä. Kokeilin pari kertaa vitsaksella sitomistakin, mutta nehän höltyvät ja löystyvät hetkessä. Kun sitten muutama luuta-asiantuntijapappa ilmoitti, että nippusiteellä se luuta on, kuulehan tyttö, kaikkein paras sitoa, päätin että teenpähän luutani just niin kuin itse parhaaksi näen. En polkupyörän sisuskumilla (ehdottajien lukumäärän perusteella se perinteisin tapa), en nippusiteellä  (nopein ja järkevin kuulema) enkä vitsaksella (ekologisin ja tyylikkäin mutta lyhytikäisin) vaan ihan rautalangalla. Kun sitten muuan katu-uskottavan näköinen entinen luutamummo piti luutaani hyvänä, kunhan laittaisin vielä varteen jotain pehmennystä ”etteivät vanttuut rikkoutuisi nystyihin”, alkoi oma mallini olla aika lailla valmis.

Kissa joutuu väistymään, kun uuninpankkoa tarvitaan varpaluutien kuivatukseen.

Varpaluutani oksat on valittu juuri luutimista varten. Varressa on kerros juuttinarua (saatavana mm. kaikista hyvinvarustetuista kehitysmaakaupoista). Risua on hieman kuivatettu (esim. leivinuunin päällä) ennen sitomista, ettei valmis luuta enää kutistuisi ja löystyisi. Latvat on tasattu, että ”piikeillä” pääsisi puhdistamaan hankalatkin kolot ovenpielistä. Näin syntyy mainio luutimistuote, jolla on ilo huispata roskat tai lumet oven edestä, rappusilta tai kengistä.

Tämän yksinkertaisen esineen näkeminen on saanut vanhemman polven muistamaan monia mukavia tarinoita. Olen kuullut juttuja siitä, miten mahdottomia määriä luutia on aikanaan tehty ja kuljetettu Pietariin...tai kuinka paljon niitä vuoden mittaan kului navettahommissa.  Yksi parhaimmista taitaa olla tarina Länsi-Suomesta tänne Etelä-Savoon saapuneesta opettajasta. Opettaja oli käskenyt keväällä koulun päättäjäisten alla lapsia tuomaan seuraavana päivänä varpaluudat mukanaan kouluun, että lakastaisiin koulun piha. Lapsiraukat olivat ihan järkyttyneitä: miksi se varpaluualla pittää, miksi ei saa metlalla…..?

No. Tulipa pitkä kirjoitus yksinkertaisesta aiheesta. Seuraavassa jaksossa aiheena metla. Tai jotain muuta.

Itä-Suomessa tiedetään että metlassa on varsi, varpaluudassa ei.