Kissa puussa, eli lähes eläviä pajutöitä

Elävät pajutyöt olivat kova sana muutama vuosi sitten. Meillekin ostettiin nippu ihanaa korallisalavaa, ja istutettiin parikin pätkää elävää pajuaitaa. Toinen pätkä kuivahti jo ensimmäisenä kesänään. Se oli kyllä kaunis aikansa, mutta ei siitä elävää tullut. 

Toisen aidanpätkän istuttaminen sen sijaan onnistui, ja se on edelleen hengissä, nyt jo 6 talvea kestäneenä. Kauniiksi ei kyllä sitäkään voi sanoa. Pajut ovat kasvaneet paksuutta ja harmaantuneet. Kaunis korallisalavan oranssi väri ilmaantuu talvisin vain nuoriin, yksivuotisiin versoihin.

Pajutoteemi! Mikä kaunotar!

Eläviin pajutöihin oli aikanaan helppo hurahtaa. Tuntui ihmeelliseltä, että keppejä maahan tökkimällä voisi luoda eläviä huvimajoja, seikkailutunneleita tai kukkapylväitä. Kukaan ei tainnut kertoa meille pajuintoilijoille, että on kohtalaisen iso homma pitää ruodussa ja siistinä näitä hurjasti kasvavia eläviä koristeita. Paju on tosi elinvoimainen kasvi! Se saattaa kasvaa jopa 4 metriä kesäisin, vaikka sen leikkaa vuosittain matalaksi. Hurjan pituuskasvun lisäksi paju kasvattaa kesän aikana mahdottoman tuuhean lehtimassan.

Meidän eläviä pajutöitämme ei ole kovinkaan paljon leikelty.  Joskus on kranssin tarpeeseen saatettu käydä muutama oksa aidasta näpistämässä. Leikkaamattomuuden kyllä sitten huomaakin. Tätä vapaan kasvatuksen periaatetta on meidän tanhuvilla toteutettu hyvin laajasti, ja kaikilla elämän aloilla.

Usko tai älä, tässäkin on kaunis salmiakkikuvio pohjalla.

Olisipa jännittävää joskus lukea sellaista puutarhakirjaa, jossa kerrottaisiin rehellisesti koristekasvien huonoistakin puolista. Olisi kuvia samasta kohteesta keväällä, kun pikkutaimet pullahtelevat kuloheinän keskeltä, lakastuneiden kukkiensa painon alle tuupertuvista kukkavarsista, harmaista talventörröttäjistä. Ja sitten näistä elävistä pajutöistä, jotka karkasivat luojansa käsistä heti ensimmäisestä talvesta selvittyään.

Tämmöinen siitä kauniin oranssista pajutoteemista sitten tuli. Kyllä siitä vielä saattaa salmiakkikuvion erottaa, ja ihan vanhasta muistista sitä vielä pajutoteemiksi kutsutaan.

Ai niin, se otsikon lupaama kissa meinasi tyystin unohtua...Tämmöisenä lämpimänä syksynä tarkenee vielä tehdä kaikenlaisia risuhommia kasvihuoneessa. Vanhempi kissamme on nyt keksinyt ruveta kiipeilemään kasvihuoneen vieressä olevaan elävään pajutoteemiin. Siellä se riekkuu ja naukuu ja sinkoilee niin kauan, että on pakko keskeyttää oma värkkääminen ja mennä ihastelemaan, kuinka taitava kissa meillä onkaan. Se ainakin tietää, miten hyödyntää rakasta pajutoteemiamme.

Terveisiä kukkapellolta

Ystäväni Kaisa kuvasi kukkapeltoa Kesäkukkapäivänä ja lähetti meille päivän saaliista muistitikullisen kuvia. Jostain syystä itse havahdun kukkapellon kuvaamiseen aina liian myöhään, kun osa kukinnasta on jo ohi. Kaikki tämän postauksen kuvat ©Kaisa Varjoaho, kiitos Kaisa!

Leijonankita aloittaa kukinnan normaalinakin kesänä muita ennen. Tänä vuonna kukinta oli tavallistakin aikaisemmassa. Alkukesän kuumuus ja kuivuus virittivät kaikki kasvit kukkimaan nopeasti. Juhannusruusu taisi kukkia jo pari viikkoa ennen juhannusta. Kukkapellolla ruiskukkaa kerättiin jo heinäkuussa, ja elokuussa se oli jo vanhaa. Kehäkukkakin aloitti jo heinäkuun puolella, mutta se uusiutui koko kesän, ja sitä kerättiin vielä syyskuussakin.

 Asteri aloitti muiden tavoin normaalia aikaisemmin, ja pitkä lämmin syksy pidensi sen kukintaa myös loppupäästä. Asteri on ihan lemppari, sitä on niin monenlaista lajiketta ja väriä. Ja se kestää! Kun poimii asterin maljakkoon nuppuisena, se muuttaa muotoaan ja väriäänkin, tämäkin punainen on nuorena hennon vaaleanpunainen, sitten rehevän loistava ja lopuksi vähän lilaan taittuva, kypsä ja kylläinen (puhutaankohan tässä nyt viineistä, naisista vai kukista :)  )

 Zinniassa on niin ihmeelliset värit, että sitä on vaan pakko joka kesä  kasvattaa. Zinnia eli oppineidenkukka on onttovarsinen, ja se nuukahtaakin helposti helteisenä päivänä. Mutta vaikka sen leikkokestävyys ei aina olisikaan ihan ennätyspitkä, niin siinä on sitä samaa kuin ruiskaunokissa: ihanat värit korvaavat vähän lyhyemmän kestävyyden. 

 Tosi kestävä leikkokukka on komeamaksaruoho. Se alkaa värittyä punertavaksi vasta näin syksyllä, mutta käytämme sitä paljon kimpuissa jo nuppuisena, vihreänä. Maksaruohoa on helppo kasvattaa ja lisätä, sen kun vaan tökkää alkukesästä oksan suoraan maahan.

 Perhos- ja muita hyönteiskuvia on kertynyt talteen jo aika paljon. Ehkä sitten talvella on aikaa koostaa niistä oma postauksensa. Vaikka tunnistuskilpailu?

Kesäkukkapäivänä pellolla on aina paljon poimijoita. Kukkapäivän jälkeen rivit näyttävät hetken aika melko riivityiltä. Penkit uusiutuvat kyllä nopeasti, ja kerääminen vain yllyttää kukkia uuteen kukintaan!

 

Operaatio "Paprika"

Tuli kylvettyä vähän liikaa paprikoita tänä keväänä. Jossain vaiheessa heinäkuuta oli jo tarkoitus heittää pois kaikki loput myymättä jääneet taimet, mutta onneksi ei tullut sitä tehtyä.  

Nostelin taimiruukkuja erilaisiin laatikoihin odottamaan sitä päivää, että ne saataisiin kuljetettua kasvihuoneesta ulos. Nepä eivät olleet käsittelystä moksiskaan, vaan alkoivat reippaasti kypsytellä satoa. Sellainen ohje taitaa ollakin, että ainakin chilejä pitäisi vähän rääkätä sadon varmistamiseksi. Meillä toimitaan sillä tavalla joskus ihan luonnostaan. 

 

Muovilaatikoissa kasveja tulikin hoidettua vähän kuin huomaamattaan. Laatikon pohjalle kun muisti antaa kerran päivässä kunnolla vettä, ei haitannut vaikka lämpö olisi päivän mittaan noussut. Kaikki taimet jaksoivat pusertaa hedelmää, vaikka ruukun koko oli vain 13 cm. Makea suippopaprika oli tietysti mahtavan näköinen pitkine hedelmineen. Chilit tekivät pienempää hedelmää, mutta yhtä maistettuani en muihin uskaltanut juuri koskea. Ytyä oli, ja tälle kesälle on jo kertaalleen silmää huuhdeltu, kun sormi osui chilin maistelun jälkeen silmäkulman seudulle.

Mutta kivun ja säryn korvasi vaatimattomana muiden takana kasveskellut Magno! Se kehitteli kaikessa hiljaisuudessa makeimmat paprikat mitä koskaan on tullut syötyä! Se palkitsi maullaan kaiken sen vaivannäön, jota paprikat ja chilit olivat hoitajaltaan vaatineet aina tammikuun kylvöistä lähtien. Magno kasvoi ruukussa oikean paprikan kokoiseksi, paksuseinäiseksi, makeaksi ja mehukkaaksi oranssiksi herkkupommiksi. Sitä on meillä  nyt syöty leivän päällä, ruoan höysteenä ja ihan sellaisenaan. Keksin myös, että se taltuttaa erinomaisesti chilin poltteen: juuri kun chili alkaa poltella suussa vähän liikaa, ota kunnon palanen Magnoa päälle, ja olet pelastettu.

Roviolle, tai ainakin tunkiolle, tai sanotaan nyt kompostiin tuomitut paprikat ovatkin viime aikoina nauttineet hoitajien erityista huolenpitoa. Suurin ja kaunein Magno on valittu viettämään tuleva talvi olohuoneessa. Se on nyt siirretty 3,5 litran ruukkuun. Ennen sisälle siirtämistä se tulee saamaan pari kirvoja ehkäisevää mäntysuoparuiskutusta, sekä merileväsumuttelua. Keltaiset liima-ansat tulevat koristamaan sen juurusta. Ties vaikka ikkunalaudalle viritettäisiin kasvilamppu hellimään tätä arvokasvia. Operaatio ”Paprika” on alkanut!

No eihän tämä nyt niin erityisen komea tietysti ole, ja yhtä lehteäkin on joku öttiäinen jo syönyt. Mutta kaikista vahvin ja suurin se kyllä on.

Yksi kerrallansa

 Valkosipulin viljelyssä on paljon käsityötä. Kesän mittaan pellolla harataan, kitketään, lannoitetaan ja kastellaan. Osa työvaiheista on koneistettavissa, mutta paljon täytyy tehdä ihan omin pikku kätösin. Sato nostetaan käsin, ja sipuleista leikataan juuret ja varret, ja niitä puunataan ja puhdistellaan moneen kertaan. Kun nämä työvaiheet tehdään käsin, sipulit eivät pääse vahingoittumaan missään käsittelyn vaiheessa. Sanotaankin, että valkosipulia pitäisi käsitellä yhtä varovasti kuin kananmunia. Tätä kirjoitettaessa sipulilaatikot on juuri otettu kuivurista, ja nostettu huoneenlämpöön jälkikuivumaan. Nyt on edessä viimeinen kauppakunnostus, ja se tehdään tietenkin...käsin.   

 Multaisten sipulikerrosten alta hierotaan esiin puhtaan valkoinen kuori. Loputkin juurentyngät leikataan pois, ja varsi lyhennetään parin sentin pituiseksi. Samalla sipulit lajitellaan: viljelyyn tarkoitetut isokyntiset  siemensipulit omaan koriinsa, ja syöntisipulit omaansa, jokainen yksi kerrallansa. Lisäksi erotellaan kaikkein pienimmät sipulit. Niistä voidaan tehdä vaikka valkosipulikransseja. Onpa näitä pikkuriikkisiä sipulinpulleroita laitettu kukkakimppuihinkin. 
 

Olemme viljelleet Aleksandraa melkein 15 vuotta, virallisesti luomutarkastettunakin jo 10 vuotta. Joka vuosi pinta-alaa on hiukan lisätty, mutta silti emme täysin pysty vastaamaan kysyntään. Jo monena vuonna sato on ollut kokonaan varattu jo kuukausia ennen sadonkorjuuta. Aleksandralla on hyvä maine viljelyvarmuuden ja makunsa puolesta, ja sipulia tilataan meiltä ympäri Suomea, ihan pohjoisinta Lappia myöten.




Kiitos kaikille teille, jotka uskollisesti olette tilanneet Aleksandraamme jo monta vuotta, postin törkeän kalliista lähetyskuluista huolimatta. Tänäänkin lähti vino pino sipulipaketteja maailmalle.

Sadonkorjuun aikaan

Puutarhalla eletään nyt sadonkorjuun aikaa. Kukkasatoa kerätään päivittäin, ellei torimyyntiin niin ainakin kuivakukkia kuivatukseen. Olkikukat kasvoivat tänä vuonna erityisen hyvin, ja onkin ihme etteivät rankkasateet onnistuneet kaatamaan lähes metrin korkuisia hujoppeja. Olkikukkien keruu on jotenkin erityisen mukavaa, vaikka niiden varret ovatkin vähän tahmeita ja tahraavia. Niissä on sellainen tuoksu, että vielä talvellakin joskus kuivakukkia käsitellessä muistuu mieleen kesä, kukkapelto ja olkikukkien kerääminen.

Kuvan olkikukat näyttävä punaisilta, mutta nämä ovat oikeasti juuri sopivan syksynoransseja. Oranssia väriä ei usein olkikukassa tapaakaan.

Auringonkukat jäivät tänä kesänä lyhyiksi ja pieniksi, mutta väri on onneksi se tuttu keltainen! Tämä satsi on lähdössä torille. Kukat kerätään edellisenä päivänä, tai mieluiten iltana, ja kukat pistetään kuumaan veteen. Jostain syystä auringonkukka on mielistynyt tähän käsittelyyn, joka saattaa tuntua vähän rajulta. Mutta siis: kuumaa vettä näille energiapommeille!

Auringonkukat lähdössä torille.

 

 

 

 

 

 

 

Kukkapellosta on jotenkin niin vaikea saada hyviä kuvia. Pitäisi kai päästä lintuperspektiiviin, että koko alue hahmottuisi. Syksyllä kasvu on niin rehevää, että kukat alkavat kaartua käytävien päälle, ja on jo vähän vaikea löytää kävelyreittiä parhaiden apajien luokse. Tuntuu, että kaikki kukkii kuin viimeistä päivää, eikä enää ole niin väliä, pysytäänkö siinä sitten pystyssä, tai miten päin varsi lähtee sotkeutumaan naapurin kanssa. On aika helppo kuvitella, millainen vimmattu kasvuhalu kukissa on, kun ensimmäinen hallayö jo kolkuttelee jossain ihan lähellä. Tsinniahan lyyhistyy halloihin heti, mutta taustalla näkyvä koristekaali on odottanut viilenevää keliä koko kesän. Se alkaa värittyä vasta ilmojen kylmetessä. 

Tsinnia eli zinnia eli oppineiden kukka. Vähän gerberan tyylinen kaunokainen.

Loppukesä on puutarhurille mieluista aikaa, kun pääsee näkemään monen kuukauden työn tuloksia.Toinen mukava aika on maaliskuussa, kun saa kylvöhommissa pistä kädet multaan pitkän talven jälkeen. Mutta jostain syystä kesäkuinen pikkutaimien istuttaminen peltoon on raskaimmalta tuntuva vaihe. Voi kun sitä muistaisi siinä vaiheessa, kuinka mukava on sitten loppukesästä korjata satoa ja ihailla kukkaloistoa. Maaliskuiseen kylvötouhuunhan ei mitään niin erityistä kimmoketta tai kaukana siintävää palkintoa tarvita. Riittää, kun saa haistella kosteaa multaa pakkasen paukkusessa ulkona.

Tästä se kukkapellon rakentaminen maaliskuussa aina alkaa. Kennoihin kylvetään pikkutaimet, ja istutetaan peltoon kesäkuun alussa.

Kun kukat ovat tässä vaiheessa, ei enää mitenkään viitsisi muistella kesäisiä istutus-, kastelu-, kitkentä- tai muitakaan rasituksia. Nyt on tärkeintä kerätä kukkia (myös omaan maljakkoon...) ja säilöä kesän väriloistoa. Ja nauttia!

Kesäkukkapäivä 18.8.2013

Tämänvuotinen Kesäkukkapäivä saatiin viettää ihanan lämpimässä loppukesän säässä, vaikka edeltävinä päivinä tulikin vettä kaatamalla. Kukkapäivän pääesiintyjät, floristit Minna, Krista ja Asta Kukka- ja hautauspalvelu Lumosta tekivät kukka-asetelmia koko päivän, ja yleisö sai yksityiskohtaista opastusta kukkasidonnan saloihin.

Asta valmistaa kelta-violettia syyskimppua. Pohjana on havuista tehty kehikkko, johon auringonkukat ja törmäkukat on aseteltu. Edessä sini-ikiviuhkoa odottavassa kimpuksi jalostumista.

Kristalla on kädessään revonhännän kukinto. Kranssissa on ruusua ja ruskavärejä.

Yleisössä heräsi keskustelua hautasidonnasta, ja Minna valmisti täysinmaatuvan surukimpun. Kimppu on tehty pisaran muotoon, ja sen tukena on risusta koottu pohja. Päivän mittaan keskusteltiin enemmänkin hautajaisiin liittyvistä tavoista, ja ihmeteltiin, miksi kukkakaupoista on niin vaikea saada persoonallisia hautalaitteita. Minna lupasi vastata pyyntöön omasta puolestaan, eli jos olet etsimässä hieman yksilöllisempää surulaitetta, suunnista Simpeleelle!

Floristithan ovat tunnetusti tarkkoja väreistä...tähän kelta-valkoiseen kimppuun oli eksynyt mukaan juuri oikean värinen perhosentoukka! Pistimessäkin oli samaa väriä kuin pohjavihreänä käytetyssä mustikanlehdessä.

Kauniisti ruostuneeseen lyhtyyn on laitettu tuikun sijasta pieni kukka-asetelma. Lyhty suojaa kukkia sateelta.

Päivän mittaan syntyi lukematon määrä kimppuja, joita katselijat saivat ostaa mukaansa hyviin huokeilla hinnoilla. Ensimmäisenä taisivat tulla myydyiksi risukaareen tehdyt kimput, joille yritettiin keksiä tarpeeksi kuvaavaa nimeä: kaari vai silta? Girlandi vai köynnös?

Kukkasidontaesitysten lisäksi paikalla oli mm. vuoleskelija Jouko Lehtikuusi, joka tässä näyttää pajukukan valmistamista. Etualalla söpöt kännykkäkotelot. Lisäksi myytävänä oli käsintehtyjä kortteja, raakasuklaata, hedelmäpuiden taimia ja vihanneksia. Anttolan koulu piti perinteisesti puffettia luokkaretkirahastonsa kartuttamiseksi, ja hyvin kävivätkin leivonnaiset kaupaksi. Luomutilan vahtikoirat vielä tarkkailivat koko päivän pöydän alta, ettei vaan maahantippuvat muruset joutuisi hukkaan. Kiitos kaikille kävijöille, myyjille ja esiintyjille! Oli taas mukava päivä. Ensi vuonna Kesäkukkapäivä pidetään taas koulujen alkamisviikkoa seuraavana sunnuntaina, mutta nähdäänhän me jo sitä ennenkin!

Valkosipuli nousee!

Sieltä se taas nousee! Aleksandran talvehtimisessa ei ylensä ole ongelmia, jos maa on tarpeeksi läpäisevä. Kuva otettu 28.4.