Syyskylvöjä

Aurinkoinen syyspäivä innosti pihatöihin. Ensin nakkasin maihin, pensaiden alle, jo muutaman päivän pihalla lojuneet tulppaanin sipulit. Niitä onkin tässä jo katseltu joku aika, että kukahan, milloinkahan, ja mihinkähän...mutta heti kun aurinko suvaitsi pilkistää, paikka löytyi kuin itsestään. Muistelin jo keväällä tuumanneeni, että koivun vieressä, pensaiden alla, on keväällä juuri sopiva paikka aikaisille sipulikasveille. Lehdettömään aikaan siellä on vielä valoisaa, ja sitten kun lehdet puhkeavat varjostamaan, tulppaanien aika onkin jo ohi. Ensi kevääksi on mukava yllätys odottamassa, jos kaikki 30 sipulia sieltä sitten nousevat.

 Tulppaanien istuttamisen helppoudesta innostuneena päätin tormistautua syyskylvöjen tekoon muutenkin. Kasvihuoneessa on kaikki vielä kesäasennossa, eli kennojen täyttäminen mullalla onnistui siellä vaivattomasti. Kylvin kylmäkäsittelyä vaativat, Kukkiva niitty –firmasta tilatut siemenet kennoihin ja nostelin ne ulos. Ensi kesänä meillä tulee olemaan vieläkin enemmän ihanaa tarhakylmänkukkaa, helovuokkoa ja isotähtiputkea. Uutena tulee aitoukonhattua ja kiinnostavaa harvinaisuutta, köynnösukonhattua. Jos siis kylvöt onnistuvat.

 Yleensä kylmäkäsittelyä vaativat siemenet itävät parhaiten, kun ne kylvetään syksyllä ulos. Itse olen kokenut parhaimmaksi kylvää siemenet kennoihin. Kennot nostan ulos talven armoille, niin ne saavat luonnollisimman kylmäkäsittelyn. Päälle laitan laatikon: se suojaa kylvöksiä vapaana vaeltavilta kanoiltamme, mutta myös estää vähän rikkakasvien siementen pääsemistä kennoihin. Laatikot on myös helpompi löytää keväällä, kun lumi alkaa sulaa niiden päältä nopeammin kuin ympäristöstä.

 

Into vain kasvoi touhutessa, ja päätin kylvää valkosipulin itusipulitkin. Viime syksynä kylvin ne laatikoihin rikkaruohojen pelossa, mutta se ei onnistunut alkuunkaan: yksikään itusipuleista ei noussut keväällä. Epäilen, että ne olivat paleltuneet, sillä laatikko jäi maanpinnan päälle. Se olisi varmaankin pitänyt kaivaa osittain maan sisään. Mutta nyt siis kylvin pikkunappulat maahan: kaivoin kuopan, jonka pohjalle lapioin puoliksikäynyttä kompostia, lisäsin multaa, ja ylimmän kerroksen tein ihan ostomullasta. Siihen sitten itusipulit, päälle lisää ostomultaa, ja suojaksi jälleen pihaa kaunistava oranssi muovilaatikko. Se tulikin tarpeen, sillä kanalan herrasväki oli jo huomannut hommantouhuni, ja tulla viipotti kiireesti katsomaan mitä aarteita maanpoveen ollaan kätkemässä. Kyllä olisi itusipuleille tullut lennokas lähtö, jos ei laatikko olisi ollut paikallaan. Mutta eipä tullut, ähäkutti.

Ähäkutti.

Samalla tohinalla keräsin sitten vielä lisää köynnöspinaatin siementä ja kylvin sitäkin. Sitä olen yrittänyt tehdä jo monta vuotta ja monella eri tavalla, mutta vieläkään ei ole löytynyt paras mahdollinen metodi. Tänä vuonna siemen ei jostain syystä näyttäisi oikein kypsyvän. Se pysyy pitkään vihreänä, ja sitten kypsyttyään putoaa heti. On oltava tosi tarkkana, että saa sitä talteen. Olemme saaneet köynnöspinaatin siementä Maatiainen ry:n kautta, ja tarkoitus olisi vastavuoroisesti toimittaa heille siementä, mutta vielä sitä ei ole tullut tarpeeksi. Olen istutellut köynnöspinaattia pihaamme useampaankin paikkaan, mutta joka kerta ystävämme kanat ovat päässeet tuhoamaan taimet. Tämä yksi on onneksi jo niin iso, että kanatkaan eivät voi sille mitään.

Köynnöspinaatti, Hablitzia tamnoides.

Syksy etenee, vettä satelee. Tämmöiset aurinkoiset päivät saavat puutarhurin ajatukset kuin varkain kohti ensi kesää.

Talvea vasten

Pitkän ja lämpimän kesän jälkeen tuntuu uskomattomalta, että talvi olisi muka tulossa. Mutta siellä se jo väijyy nurkan takana, muutaman viikon päässä. Taas on yksi vaihe takana, kun kukkapelto pannaan kohta pakettiin ja katseet suunnataan seuraavaan sesonkiin, siihen mikä se nyt olikaan, joku joulu tai semmoinen...

 

Kukkapellolta on kerättävä vielä viimeiset olkikukat talteen, ennenkuin pelto kynnetään. Ja vielä yksi kukkakimppu keittiön pöydälle! Auringonkukkien siemenkotia, niitä lätyn mallisia kukkapohjia, voi tuoda pellolta pihaan kanojen syötäväksi. Harmi, etteivät ne säily kunnolla. Olisi mukava tarjota niitä talvella lintulaudan linnuille tai kanoille. Mukava olisi kerätä kehäkukankin siemeniä, ja ruiskukan, ja monen muunkin, mutta vielä on tarpeeksi tuoreessa muistissa lukuisat edellisvuotiset purkit ja purnukat täynnä erilaisia siemeniä ja siemenkotia, jotka jäivät lojumaan mikä minnekin. Ja joita vieläkin löytää sieltä täältä ilman nimilappuja tai muuta informaatiota. 

Tomaattihuoneessa on jo kuritettu kasveja leikkaamalla niiden latvat, tomaattien kypsyttämiseksi. Hallaöiden pelossa on kerättävä viimeisetkin vihreät tomaatit sankoihin kellarin rappusiin kypsymään. Mikähän logiikka siinäkin on, että ämpärin pohjimmaiset kypsyvät ensimmäisenä. Niitä on sitten muistettava kalastella sieltä ennenkuin ne kypsyvät liikaakin. Ja hallan käytyä olisi sitten suurta viisautta repiä paleltuneet tomaatinrangat kasvihuoneesta heti pois, ettei homma olisi keväällä edessä. Saa nähdä tuleeko vaan tehdyksi, tänäkään syksynä. Keväällä sitä sitten taas ihmettelee, miksi kummassa moista pientä hommaa ei saanut tehtyä. Mutta kamalasti touhottava kevätihminen onkin ihan eri lajia kuin verkkaan askeltava syksyihminen, joka tietää talven kohta pelastavan kaikesta joutavasta.

Kanat ovat alkaneet varautua talveen jo syyskuun alusta. Osa niistä on jo uusinut höyhenensä, osa vasta oireilee. Fiksuimmat tekevät senkin ajoissa, ne tietävät että on aika paljon mukavampi ottaa talvi vastaan uudessa hyväkuntoisessa höyhenpuvussa. Heinäsirkan sukuiset kanat sen sijaan jatkavat kesästä nauttimista täysin rinnoin, eivätkä turhia hötkyile sulkasadon kanssa. Ovat varmaan päättäneet suoriutua sulkasadosta "sitten joskus". Itse jäin kiinni, tänäkin kesänä, vastaavasta ajattelusta. "Ehtiihän tuota"- ja "vähän myöhemmin" -filosofia on nyt tullut tiensä päähän. Iltapäivällä huomasin, että juuri nyt on viimeiset hetket kerätä kanoille talvikerput. Huomenna saattaa olla jo lehti pudonnut vadelmapensaista. Näin viime tippaan kerätyissä vadelmakerpuissa ei taida olla paljonkaan ravintoarvoja jäljellä, mutta onpahan herrasväelle edes pientä askartelua pitkinä pimeinä talvipäivinä. Ensi vuonna sitten taas uusi yritys vähän aikaisemmin kesällä!

 

Kukkapellon kyntäminen ja itsepoiminnan loppuminen tältä kesältä tarkoittaa, että nyt on enemmän aikaa väkertää risuverstaallakin. Tötteröamppelit ja kippurasydämet pääsivät kesän aikana hupenemaan, mutta nyt varastoja ruvetaan täyttämään uudella innolla. Sitä ennen on vaan vielä saatava valkosipulit istutettua.

Kissa puussa, eli lähes eläviä pajutöitä

Elävät pajutyöt olivat kova sana muutama vuosi sitten. Meillekin ostettiin nippu ihanaa korallisalavaa, ja istutettiin parikin pätkää elävää pajuaitaa. Toinen pätkä kuivahti jo ensimmäisenä kesänään. Se oli kyllä kaunis aikansa, mutta ei siitä elävää tullut. 

Toisen aidanpätkän istuttaminen sen sijaan onnistui, ja se on edelleen hengissä, nyt jo 6 talvea kestäneenä. Kauniiksi ei kyllä sitäkään voi sanoa. Pajut ovat kasvaneet paksuutta ja harmaantuneet. Kaunis korallisalavan oranssi väri ilmaantuu talvisin vain nuoriin, yksivuotisiin versoihin.

Pajutoteemi! Mikä kaunotar!

Eläviin pajutöihin oli aikanaan helppo hurahtaa. Tuntui ihmeelliseltä, että keppejä maahan tökkimällä voisi luoda eläviä huvimajoja, seikkailutunneleita tai kukkapylväitä. Kukaan ei tainnut kertoa meille pajuintoilijoille, että on kohtalaisen iso homma pitää ruodussa ja siistinä näitä hurjasti kasvavia eläviä koristeita. Paju on tosi elinvoimainen kasvi! Se saattaa kasvaa jopa 4 metriä kesäisin, vaikka sen leikkaa vuosittain matalaksi. Hurjan pituuskasvun lisäksi paju kasvattaa kesän aikana mahdottoman tuuhean lehtimassan.

Meidän eläviä pajutöitämme ei ole kovinkaan paljon leikelty.  Joskus on kranssin tarpeeseen saatettu käydä muutama oksa aidasta näpistämässä. Leikkaamattomuuden kyllä sitten huomaakin. Tätä vapaan kasvatuksen periaatetta on meidän tanhuvilla toteutettu hyvin laajasti, ja kaikilla elämän aloilla.

Usko tai älä, tässäkin on kaunis salmiakkikuvio pohjalla.

Olisipa jännittävää joskus lukea sellaista puutarhakirjaa, jossa kerrottaisiin rehellisesti koristekasvien huonoistakin puolista. Olisi kuvia samasta kohteesta keväällä, kun pikkutaimet pullahtelevat kuloheinän keskeltä, lakastuneiden kukkiensa painon alle tuupertuvista kukkavarsista, harmaista talventörröttäjistä. Ja sitten näistä elävistä pajutöistä, jotka karkasivat luojansa käsistä heti ensimmäisestä talvesta selvittyään.

Tämmöinen siitä kauniin oranssista pajutoteemista sitten tuli. Kyllä siitä vielä saattaa salmiakkikuvion erottaa, ja ihan vanhasta muistista sitä vielä pajutoteemiksi kutsutaan.

Ai niin, se otsikon lupaama kissa meinasi tyystin unohtua...Tämmöisenä lämpimänä syksynä tarkenee vielä tehdä kaikenlaisia risuhommia kasvihuoneessa. Vanhempi kissamme on nyt keksinyt ruveta kiipeilemään kasvihuoneen vieressä olevaan elävään pajutoteemiin. Siellä se riekkuu ja naukuu ja sinkoilee niin kauan, että on pakko keskeyttää oma värkkääminen ja mennä ihastelemaan, kuinka taitava kissa meillä onkaan. Se ainakin tietää, miten hyödyntää rakasta pajutoteemiamme.

Terveisiä kukkapellolta

Ystäväni Kaisa kuvasi kukkapeltoa Kesäkukkapäivänä ja lähetti meille päivän saaliista muistitikullisen kuvia. Jostain syystä itse havahdun kukkapellon kuvaamiseen aina liian myöhään, kun osa kukinnasta on jo ohi. Kaikki tämän postauksen kuvat ©Kaisa Varjoaho, kiitos Kaisa!

Leijonankita aloittaa kukinnan normaalinakin kesänä muita ennen. Tänä vuonna kukinta oli tavallistakin aikaisemmassa. Alkukesän kuumuus ja kuivuus virittivät kaikki kasvit kukkimaan nopeasti. Juhannusruusu taisi kukkia jo pari viikkoa ennen juhannusta. Kukkapellolla ruiskukkaa kerättiin jo heinäkuussa, ja elokuussa se oli jo vanhaa. Kehäkukkakin aloitti jo heinäkuun puolella, mutta se uusiutui koko kesän, ja sitä kerättiin vielä syyskuussakin.

 Asteri aloitti muiden tavoin normaalia aikaisemmin, ja pitkä lämmin syksy pidensi sen kukintaa myös loppupäästä. Asteri on ihan lemppari, sitä on niin monenlaista lajiketta ja väriä. Ja se kestää! Kun poimii asterin maljakkoon nuppuisena, se muuttaa muotoaan ja väriäänkin, tämäkin punainen on nuorena hennon vaaleanpunainen, sitten rehevän loistava ja lopuksi vähän lilaan taittuva, kypsä ja kylläinen (puhutaankohan tässä nyt viineistä, naisista vai kukista :)  )

 Zinniassa on niin ihmeelliset värit, että sitä on vaan pakko joka kesä  kasvattaa. Zinnia eli oppineidenkukka on onttovarsinen, ja se nuukahtaakin helposti helteisenä päivänä. Mutta vaikka sen leikkokestävyys ei aina olisikaan ihan ennätyspitkä, niin siinä on sitä samaa kuin ruiskaunokissa: ihanat värit korvaavat vähän lyhyemmän kestävyyden. 

 Tosi kestävä leikkokukka on komeamaksaruoho. Se alkaa värittyä punertavaksi vasta näin syksyllä, mutta käytämme sitä paljon kimpuissa jo nuppuisena, vihreänä. Maksaruohoa on helppo kasvattaa ja lisätä, sen kun vaan tökkää alkukesästä oksan suoraan maahan.

 Perhos- ja muita hyönteiskuvia on kertynyt talteen jo aika paljon. Ehkä sitten talvella on aikaa koostaa niistä oma postauksensa. Vaikka tunnistuskilpailu?

Kesäkukkapäivänä pellolla on aina paljon poimijoita. Kukkapäivän jälkeen rivit näyttävät hetken aika melko riivityiltä. Penkit uusiutuvat kyllä nopeasti, ja kerääminen vain yllyttää kukkia uuteen kukintaan!