Nimenvaihdos blogissa

Vaihdoin tänään tämän blogin nimen, ja niinhän siinä kävi että aiemmat facebookiin ja muualle laitetut linkit eivät tietenkään enää toimi. Mutta kaikki vanhatkin tekstit löytyvät nyt siis täältä uudesta osoitteesta, ja paremmin nettisivujemmekin kautta. Mitään erityistä suunitelmaa tai teemaa näille kirjoituksille ei (vieläkään) ole, vaan juttua julkaistaan sitä mukaa kuin aihetta ilmaantuu.

Sitä vaan ihmettelen, että eikö tuolle blogi-sanalle tosiaankaan ole keksitty kunnollista suomennosta?

Mykkä kukko avautuu

Poitsussahan on paljonkin hyviä puolia, mm. aidot siniharmaat maatiaiskukon jalat.

"Mykkä" kukkomme Poitsu on edistynyt viime aikoina hurjasti. Sehän oli pitkään aivan äänetön, ei päästänyt minkäänlaista ääntä edes pelästyessään. Yhtenä päivänä sitten havahduin kuuntelemaan erikoista, hankavaa ääntä ulkona. Meidän Poitsuhan se siellä avasi ääntään! Aivan kuin olisi tulppa irronnut kaverin kurkusta, tai lienekö sen kuuluisan vihneen kakonut ulos sisuskaluistaan. Poitsu kähisi ensimmäisiä kukkokiekuitaan niska ojossa ja kuunteli itsekin ihmeissään kuin miettien, että minäkö tuon äänen todella tein.

Sen jälkeen edistymistä on tapahtunut päivittäin. Poitsu motkottelee ramppia laskeutuessaan, kotkottelee kanasilleen ruoan ääressä (nuorimmille, ei se vanhemmalle rouvasväelle vielä uskalla) ja rääkäisee pelästyessään. Niin kuin kunnon kukon kuuluukin. Kieuntaharjoitukset on aloitettu, mutta niitä Poitsu tekee vain piilossa nurkan takana. Jos se näkee ihmisiä lähellään, se hiljenee heti.

Me pysytään väleissä niin kauan kuin välimatka pysyy sopivana.

 Itseilmaisun ja hyvien ruokailutapojen kehittämisen lisäksi Poitsu on hieman harjoitellut kukon varsinaista virkaakin. Muutama päivä sitten se tanssahteli ihan lupaavasti erään kanarouvan edessä. Harmi vaan, että kohteeksi sattui sellainen vanha äkäpussi. Poitsu sai napakan tukkapöllyn ja lentävän lähdön siitä tilanteesta. Rouvalla taisi olla vähän huono päivä. Sen jälkeen Poitsu on fiksusti esittänyt soidintanssiaan vain lauman nuoremmille jäsenille. Kerran sen on jo nähty polkevan yhtä kanaa. Kiireesti tuo vaan näytti pakenevan paikalta heti näytöksen jälkeen, mutta onpahan latu avattu silläkin saralla.

Oman äänen löytymisen lisäksi Poitsu on siis edennyt hyvän matkaa tiellä sisäiseen kukkouteensa. Se tanssahtelee kanoille (nuorimmille), eikä enää varasta herkkupaloja muiden nokan edestä. Jonain päivänä se varmasti vielä tarjoilee parhaat palat rouville. Ja kunhan auktoriteetti ja itseluottamus tästä vähän kehittyvät, olen varma että siitä kasvaa todellinen herrasmieskukko. Meidän täytyy nyt vain jaksaa uskoa sen piileviin kykyihin.

Näin ihmisen näkökulmasta on tietysti vaikea arvailla, mitä kanaeläimen päässä liikkuu. Siksi annammekin nyt puheenvuoron lauman muille jäsenille. Olkaa hyvä, sana on vapaa: mitä mieltä olette tästä Poitsu Poikolaisesta?

Ihanat silmät ainakin.

Erikoinen aksentti hänellä.

Ihan ok.

Poitsu on meiän idolli.

Kalle oli kivampi.

Tykkäisin just tommosesta hiljaisemmasta tyypistä.

Retki datsalle

Syksyinen maisema saa mielikuvituksen liikkeelle. Mitä kaikkea täällä kesällä tapahtuukaan!

Pääsimme tänä syksynä vierailemaan venäläisellä datsalla. Datsahan suomennetaan usein kesämökiksi tai huvilaksi, mutta venäläinen datsailu poikkeaa hieman suomalaisesta mökkeilystä. Meikäläiset kesämökit ovat joko metsän tai järven lähellä. Datsat taas ovat kaupunkien läheisyydessä olevia alueita, joita käytetään viljelyyn, ja touhu muistuttaa lähinnä suomalaista siirtolapuutarhaelämää. Datsalla kasvatetaan ruokaa, ja pihan pinta-ala on tehokkaasti hyödynnetty.                      

Koko piha on tehokkaasti hyödynnetty.

Tällä datsalla koko piha oli jaettu kohopenkkeihin, joita kiersi lautareunus. Voin keksiä useitakin hyviä puolia tällaiselle viljelytavalle. Penkit lämpenevät keväällä nopeasti, ja muovikatteilla mullan lämpenemistä voisi nopeuttaa keväällä vielä lisää. Vanhanajan lämpölavamenetelmä onnistuisi näissä penkeissä hienosti! Pohjalle kompostia ja hevonkakkaa, ja alkukeväästä lasit päälle - sadon aikaistaminen onnistuu varmasti. Ennen vanhaan lämpölavat suojattiin alkukevään kylmiltä öiltä tarkoitusta varten kudotuilla olki- tai kaislamatoilla, ja saranallisia luukkuja availtiin ja suljettiin ilmojen mukaan. Taisi olla ihan kokopäivätyötä sellainen.

Penkeissä on mahdollista viljellä erityisen tehokkaasti. Nopeasti valmistuvista lajeista (retiisi! salaatit!) voisi kasvattaa useita satoja. Yrteille voisi varata oman penkkinsä, joiden ohi kävellessä aina tupsahtaisi sulotuoksuja ilmaan. Kukille tietysti omansa, ja kumppanuuskasvit samoihin tai ainakin vierekkäisiin laareihin.

Sateisina kesinä kohopenkin kasvit eivät kärsi märkyydestä - tosin käytävät saattavat ehkä kärsiä sitäkin enemmän. Käytäville laitettujen pitkospuiden alta olisi helppo poimia etanat aamuisin...ja ahkeran puutarhurin tallaamilla käytävillä eivät rikkaruohotkaan pääse rehottamaan. Heiluriharalla vaan puutarhuri ryhdikkäässä asennossaan huispaisi käytävälle ilmaantuvat rikkaruohot pois. 

Vielä löytyy poimittavaa, otetaan nyt persiljaa ainakin.

Osaa kohopenkeistä olisi helppo käyttää myös kompostina. Pihalta tulevan kasvijättteen voi kasata reunusten sisään, ja niiden maaduttua paikalla on valmiiksi lannoitettu multapatteri vaikka kaaleille tai muille voimakasta lannoitusta vaativille kasveille. Hajoavalla ainekselle siististi peitelty kompostikasa olisi varma onkimatojen keruupaikka...ja siilien talvehtimispaikka...

Viljelykiertoa on helppo toteuttaa kohopenkkijärjestelmässä. Ja jos sitten jokin kasvitauti pääsisi valtaamaan jonkun penkeistä, alue olisi helppo jättää viljelemättä siksi aikaa että se puhdistuu.Vuorottelun ja kompostin ansiosta viljelystä saisi todella tehokasta, ja pieneltäkin pinta-alalta varmasti enemmän satoa kuin tavallisin keinoin.

En tiedä millaisessa talvikäytössä datsoja pidetään, ja säilötäänkö satoa paikan päällä vai kuljetetaanko tuotteet kaupunkiin. Monista lajeista voi kuitenkin korjata satoa vielä lumien altakin, joten datsalla varmasti vieraillaan pitkälle syksyyn.  

Спокоиной зимой зимы, даченька.

Joulun alla risuverstaalla

Rypyläistä risupintaa. On se vaan niin kaunista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Syyslomat on nyt pidetty ja huilit huilittu. On aika ruveta värkkäämään risutuotteita joulumarkkinoille. Kun kukkapelto ei vaadi enää huolenpitoa ja kasvihuone on ollut jo kauan talviasennossa, voi keskittyä koko teholla risun vääntämiseen. Varastotkin ovat täynnä tuoretta, taipuisaa, notkeaa, tuoksuvaa risua.

Valosarvi ensilumen keskellä.

Nämä valosarvet ovat käytännön kannalta vähän hankalia, sillä ne vievät markkinoille mennessä autossa paljon tilaa. Ongelma on yhteinen meillä, jotka yritämme näitä myydä ja niillä, jotka valosarven itselleen ostavat jostain myyntitapahtumastamme. Ihan pieneen henkilöautoon tällainen sarvi ei mahdukaan, koska sillä on korkeutta 160 cm. Jotenkin tuo pulma on kuitenkin aina saatu ratkaistua. Kovin montaa valosarvea ei jouluksi kuitenkaan tehdä jo senkin vuoksi, että niiden tekeminen on niin hidasta.

Kaarnaruukkuja ja pöytäsarvia.

 Sama muoto jatkuu pienissä pöytäsarvissa…alun perinhän tämä muoto on meille tullut nurin päin laitetusta tötteröamppelista. Pöytäsarven korkeus on 50-60 cm, ja sitä tehdään naturellina eli maalaamattomana, sekä kimalteella koristeltuna. Kyllä risullekin saa laittaa kultaa pintaan!

 Pöytäsarven vieressä on tuijan kaarnasta tekemiämme ruukkuja. Tuijaa saatiin Asta-myrskyn kylkiäisenä, kun se kaatoi ison puun. Kaarna lähti puusta pitkinä suikaleina, ja sitä säilyteltiin jonkin aikaa varastossa, ennen kuin hoksattiin sen käyttömahdollisuus ruukun koristeena. Harmi vaan että tätä materiaalia ei taida ihan heti olla uudestaan saatavana.  (Kiitos silti, Marko!)

Käpykimpuissa on vuorimäntyä ja mustikanvarpua.

 Makedonianmännyn käpyjä sidotaan jalohavujen tai mustikanvarpujen kanssa kimpuiksi, jotka kestävät ulkona ja sisällä. Käpykimpuista saa kestävän koristeen vaikka haudalle tai parvekelaatikkoon. Sisälläkään se ei tarvitse vettä, vaan sen voi laittaa vaikka pajukoriin. Käpyihin sipaistaan valkoista maalia pensseleillä, näihin ei käytetä spraymaalia.

Käpykransseja.

 Kävyistä saa myös hauskoja kransseja. Isot ja pienet kävyt asettuvat kranssin muotoon vähän eri tavoilla. Kumpikin malli on tosi kestävä, sisällä tai ulkona. Ja näitä eivät linnutkaan saa rikottua!

Pöytäkuusen voi tehdä risustakin.

 Risukuusi seistä töröttää asennossa kuin yli-innokas joulutonttu. Aiemmin olemme tehneet näitä pieniä pöytäkuusia mm. mustikan varvuista ja jäkälästä, tänä vuonna kehiteltiin myös risuinen versio. Pikkukuusta voi koristella oman mielen mukaan niin kuin oikeaa, isoa kuustakin. Tai jättää se risupintaiseksi, risu on kaunista sellaisenaankin.

Risuja ja ruusuja.

Pöydälle, haudalle tai vaikka parvekkeelle koristeeksi sopii myös omilla jaloillaan seisova ruusukimppu. Keskellä oleva lasturuusu on kotimaista käsityötä, puusepän höyläämää haapalastua, joka on maalattu ja sidottu osaksi riippakoivun oksasta tehtyä kimppua. Maali on tietenkin vedenkestävää, joten ruusukimppua voi pitää myös ulkona.

Risuverstaalla käy marraskuussa kova tohina, kuin joulupukin pajalla konsanaan. Joulumarkkinat alkavat joulukuun alussa, ja tavaraa pitää silloin olla valmiina, ettei tarvitse turvautua yötöihin. Tässä esiteltyjen tuotteiden lisäksi verstaalla sidotaan pihtakuusesta havukransseja, punotaan pesäamppeleita, tehdään kippurasydämiä, taulunkehyksiä ja paljon muuta…unohtamatta tietenkään tötteröamppeleita!

Mykkä kukko

Onko pakko jos ei taho?

Heräsin eräänä päivänä huomaamaan, että pihamaalla oli oudon hiljaista. Kanalauma kyllä laidunsi ihan normaalisti ympäri pihaa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Kukkonuorukainen, Poitsu Poikolainen nimeltään, kuljeskeli rouvien keskellä muina miehinä, mutta minkäänlaista ääntä se ei päästänyt. Ei ollut päästänyt pitkään aikaan. Itse asiassa, nyt kun tarkemmin ruvettiin miettimään...olikohan se koskaan kiekunut?


Poitsu Poikolainen aloitti kukonvirkansa meillä noin kuukausi sitten. Sitä ennen se oli liehunut ja riekkunut muiden kukkopoikien laumassa, veljiensä mukana kinastellen ja kanoja kiusaten. Kun se sitten jäi lauman ainoaksi kukoksi, pihamaalle laskeutui rauha ja kanatkin uskalsivat taas munia, syödä ja liikkua vapaammin. Kunnes alkoi tuntua jo liiankin rauhalliselta.

Enkä laula.

 

Tämä kukkohan ei kieu.

Ei potpottele, kurise eikä narise.

Ei kiljahtele sen paremmin ilosta kuin pelostakaan.

Ei kai kukko voi olla mykkä?

 

Poitsun vaikeneminen alkaa kiehtoa entistä enemmän. Sen edesottamuksia tulee nyt seurattua pihalla tavallista tarkemmin. Sitä alkaa miettiä, oliko sen lapsuuden olosuhteissa jotain poikkeavaa – aivan! Jotain löytyykin menneisyydestä!  Poitsuhan syntyi siihen kesälliseen sateenkaariporukkaan, jota hoiti peräti kaksi emoa. Ehkä sen miesmalli jäi puutteelliseksi kahden ylihuolehtivan emon puristuksessa? Kenties isä Nuffield oli liian kiireinen kaikkien rouviensa kanssa, ja pikku-Poitsu peri poissaolevan iskän roolimallin? Jos se protestoi hylkäämistään vaikenemisella? Salaperäistä kerrassaan!

Laula ite.

Mutta ehkä Poitsu ei vaan tiedä olevansa kukko? Vielä? Annetaan sille aikaa, ja muistetaan vanha suomalainen kansanviisaus: Ei kukko käskemällä laula. Aiemmin siihen on meillä muka-vitsikkäästi lisätty ”...eikä komentamalla lopeta...” No, ei lisätä enää.

Jos ei kelpaa ni voin mie lähteeki.