30.1.2014

Kylvöpuuhissa



Plimplumin siemenpusseissa ei kuvilla koreilla
Posti toi Plimplumin siemenet eilen, Hyötykasviyhdistyksen paketti tuli viime viikolla. Kumpikin toimittaja on aina ollut tosi nopea ja luotettava, mikä johtunee osittain siitäkin, että itse ollaan oltu aina ajoissa tilausten kanssa. Voin kuvitella millainen melske siemenliikkeissä käy sitten, kun aurinko alkaa paistaa ja räystäät tippua.

Tammikuussa on kyllä oikeasti ihan liian varhaista aloittaa taimikasvatus. Siitä huolimatta tänään tuli kylvettyä ensimmäiset siemenet. Mutta minulla on kyllä selitys! Aloitetaan silti alusta...
Tähän tilaihmeeseen mahtuu siis 8x11 pikkutainta. Koko noin 20x30 cm
Sain sellaisia pienireikäisiä kylvökennoja (joissa kasvatetaan mm. orvokit) aikoinaan työharjoittelupaikastani.  Hamstrasin niitä sellaiset pinot, että taitavat riittää loppuelämäksi. Leikkelin niistä noihin muovialustoihin sopivia palasia, jolloin käsittely on siistiä sisälläkin ja vettä ja multaa voi läträtä huoletta. Alustoja saa lihakaupantädiltä.

Kennot täytetään mullalla ja  tasoitetaan joka puolelta. Multa on hyvä tiivistää napauttamalla pakettia varovasti pöydän laitaan. Toisella samanlaisella kennolla voi sitten varovasti tiivistää vähän lisää. Samalla siihen saa sopivat koloset siemeniä varten.
Tiivistetään hellävaroen
Kennojen reiät ovat todella pieniä. Mutta tässä vaiheessa tavoitteena onkin vain tilansäästö. Siemenet ovat fiksuja, ne miettivät aikansa kannattaako lähteä tammipakkasilla itämään. Lahjomaton kylvöpäiväkirjani kertoo, että tammikuussa siemenet odottelevat pintaan nousua paljon kauemmin kuin vaikkapa maaliskuussa. Tänään kylvetyistä lajeista suurin osa antaa odotuttaa 10 päivää ennen kuin niistä näkyy vilahdustakaan - mikä tarkoittaa, että niille on nopeasti alettava järjestää lisävaloa. Koulimiseen, eli taimien siirtämiseen isompiin astioihin, saattaa kulua kaksikin kuukautta itämisestä. Siinä vaiheessa kevät on jo pitkällä ja valoa riittää paremmin. 

 Kun kennostoa kastelee alustalle, taimet alkavat heti kasvattaa juuria oikeaan suuntaan eli alaspäin. Koulittaessa ne on helppo nostaa puikon avulla omiin ruukkuihinsa, kun juuripaakku on tasaisesti muodostunut.
No tässä kyllä sumutellaan liian kovasti. Varovammin nyt hei!

Kylvän siemenet yleensä mahdollisimman pintaan. Yllättävän moni siemen näyttää tykkäävän valossa itämisestä.  Itse asiassa hyvin harva laji on sellainen, että se vaatii pimeyttä itääkseen. Kylvö käy kaikkein helpoimmin, kun huolehtii siitä että sormet pysyvät kuivina. Pienten siementen annostelu ja käsittely on kaikin puolin helpompaa, kun malttaa kuivata kädet kunnolla aina vedellä lotraamisen jälkeen.

Ennen kylvämistä multa on kasteltu ihan märäksi, ja kylvön jälkeen vain varovasti sumuttelen siemenet kosteiksi. Jos niiden päälle tässä vaiheessa kaataisi vettä, kaikki siemenet huuhtoutuisivat kuka minnekin kolossaan; useimmat hankalasti reunalle josta niitä on vaikea koulia ilman että juuret vahingoittuvat.

Ja sitten muovi päälle
Jokaisen kennon päälle laitetaan kirkas muovi. Se pitää kosteuden tasaisena mutta päästää valon lävitseen. Koska kennot laitetaan nyt lämpimään, multa kuivuisi helposti ilman muovia. Oma riesansa siitä kyllä on, sillä tästä alkaa se päivittäinen pikkutaimien hoito. Muovi on käännettävä ainakin kerran päivässä, että liika kosteus pääsee pois, muuten on vaarana homeen ilmaantuminen.

Mutta pitäähän kylvöksiä toki muutenkin käydä päivittäin tervehtimässä. Ja koska siemenet on kylvetty pintaa, niistä näkee heti kun kuori rikkoutuu ja juuri alkaa puskea esiin. Siinä vaiheessa voi päälle ripsauttaa hieman multaa, niin eipä tule vaaraa kuivahtamisestakaan.    
Valkoisessa kennossa on isommat koloset.
 Muovin lisäksi täytyy tietysti muistaa nimilaput. Eri väriset laput ovat näppäriä, jos kasvattaa samasta sortista useampaa lajiketta. Chilejä tulee meille ainakin neljää lajiketta, ja Habanero (keltainen lappu) hitaimpana kylvettiin niistä nyt ensimmäisenä. Sen lisäksi että se on hidas, se on myös huono itämään, joten kylvin sitä aina 3 siementä samaan pottiin. Ja jotta tällaiset tiedot siirtyisivät sukupolvelta toiselle (tai että ainakin itse muistaisin nämä asiat ensi vuonna), kannattaa perustaa ikioma Lahjomaton Kylvöpäiväkirja. Siihen merkitään ainakin kylvöt, itämiset ja sadonkorjuun alkaminen.

Valkoinen nimilappu osoittaa ihanaa amppelimansikkaa nimeltään Rainbow Treasure. Lahjomaton kylvöpäiväkirjani kertoo, että tammikuussa kylvettyihin tuli raakileet jo 1.6. joten ihan pakkohan se oli  nytkin kylvää näin aikaisin. Amppelimansikka korjaa kasvuaan aika hyvästi vaikka se helmikuun heikossa valossa ehtisi vähän venyäkin, joten siksikin sen voi kylvää jo nyt. 

Ja vaaleanpunaisella on merkitty kilpakäyttöön tulevat tomaatit. Meillä kun on Eilan kanssa kisa siitä, kumpi saa syödä ensimmäisenä omia tomaatteja. Tosin Eila ei kyllä taida tästä kisasta tietää vielä mitään, mutta onpa kiva sitten heinäkuun lopulla hänelle kertoa.
















23.1.2014

Ammatti: kantaja

Puutarhulin homma se on yhtä kantamista. Milloin on pikkutaimiparat liian kylmässä, milloin liian kuumassa. Milloin liian valoisassa, milloin taas varjossa. Ja eikun kantamaan heitä otollisempaan paikkaan. Sitä luulisi, että puutarhuli saisi vapautuksen kantajan hommasta talvisaikaan, mutta ehei. Ainakaan puulämmitteisen talon puutarhuli ei pääse unohtamaan kantamista talvellakaan. Talvella vaan kannellaan vähän eri tavaraa.
Jos joku veis meidät sisälle
Kantamisessahan on tärkeintä homman järkiperäisyys. Pienikin ihminen, ja heikompisorttinenkin, pystyy kantamaan isoja taakkoja, kun kantovälineet ovat kunnossa.
Nätti mutta ei tällä kyllä uskalla mitään oikeesti kantaa
Näillä pakkasilla kuluu suuri osa päivän valoisasta ajasta siihen, että saa pysymään talon lämpimänä. Kantaminen itsessään lämmittää sen verran, että puiden roudaamisen jälkeen sisällä saattaa tuntua jonkin aikaa ihan lämpimältäkin...kunnes katse osuu mittariin. Eikun pökköä pesään taas.
Ruma mutta kevyt ja kestävä
Ja sitten kun on saanut puut sisälle, alkaa se tuhkan kantaminen ulos. Aika usein tulee tuhkasankoja kannellessa mieleen se eräskin sähkömainos...elä turroo, ota sähköt... Mutta on tämä turroominen useimmiten aika mukavaa kuitenkin.

22.1.2014

Violettia ja vihreää

Ihan pakko julkaista tämä kuva, sillä se tuo niin elävästi mieleen muinaisen väriopin opettajani. Hän  kun oli sitä mieltä, että violettia ja vihreää ei saa missään tapauksessa yhdistää. Opettajasta en muuta muistakaan, mutta lause palautuu mieleen aina kun näen tämän väriyhdistelmän. Kukaan ei ole tainnut tällekään hyasintti-paralle kertoa, että väriyhdistelmänsä on suorastaan laiton!



17.1.2014

Jäljet lumella


Oiskohan jänis?
Vihollisen tiedustelujoukot ovat ehtineet jo etulinjaan. Onneksi tuli laitettua verkot omenapuiden suojaksi ajoissa (koska talvi alkoi vasta tammikuussa...). Edellisenä syksynä tulikin jonkin verran vahinkoja, kun en saanut laitettua kaikkia verkkoja ajoissa. Mikähän on nimeltään se optimismin laji, joka saa uskomaan, etteivät jänikset sitä verkotonta puuta löytäisi?
Verkko on ompun paras suoja
Verkko on paras suoja jäniksiä vastaan. Loikkivia vihollisia vastaan on meillä käyty kemiallistakin sotaa, eli viskottu valkosipulin kynsiä puiden lähelle. Mutta kun joka tapauksessa on puut verkotettu, on vaikea sanoa, onko valkosipulista ollut varsinaista hyötyä. Huonot sinne edelleen heitellään, jospa niistä joku apu on.
Aaprottia on käyty jyrsimässä. Tulikohan maha kipeeksi.
 Laventeliakin jänekset meillä syövät, ja tänä talvena ensimmäistä kertaa on aaprottipensas hoitojyrsitty melkein maata myöten. Sen puolesta en kuitenkaan pelkää, sillä se on aika kova tekemään versoja ihan tyvestäkin. Kovin suuria vahinkoja jänikset eivät puutarhassa ole koskaan saaneet aikaiseksi, mutta silti niiden jäljet syksyn ensilumella saavat aina aikaan pienoisen hälytystilan. Omput on suojattava niiltä raggareilta!
Kovassa se on jäniksenkin leipä
Pellon laidassa oli tänään näky, joka kyllä lisäsi sympatioita noita omppupuiden raatelijoita kohtaan. Jänisraukka oli kaivellut jäisellä kynnöspellolla ruohomättäitä. Kun pakkasta on toistakymmentä astetta ja maanpiiri hohtaa valkeutta joka suuntaan, alkaa väistämättä vähän säälittää. Omppuverkkoja en sentään purkanut pois, mutta metsänlaitaan piti viedä vähän helpotusta ahdinkoon. 
Syökää siitä ja jättäkää omput rauhaan, jooko

8.1.2014

Kangaspuiden alla

Viime  päivät olen konttaillut kangaspuiden alla. Puiden rakentaminen, loimen laittaminen, niisiminen ja pirtaan pujottelu onnistuivat yllättävän hyvin, ja sain niihin paljon apua mm. Heidin Iloisesta Käsityökulmasta, jossa oli paljon hyviä kuvia aiheesta. Yläsidonnan tekeminenkin kävi aika helposti, mutta sitten kun aloin sitoa polkusia, tulikin tenkkapoo.
Kaikki on vinksin vonksin
Tarkoitus oli siis kutoa ensin pari harjoitusmattoa, eli sidonnan oli tarkoitus olla se kaikkein yksinkertaisin, helpoin ja nopein...Neljän päivän ajan konttasin puiden alla, vaihtelin narujen paikkoja, kiristelin ja löysäsin, poljin ja kokeilin, mutta viriö ei ruvennut aukeamaan. Tuijotin nettiä ja luin silmät renkaina Pyysalon Kankaiden sidokset -kirjaa, mutta tilanne ei vaan ratkennut.

Eikä varmasti olisi ratkennutkaan, ellei kutoja-tuttavani Marja olisi kuullut katkeraa tilitystäni asiasta. Marja teki meille ripeän kotikäynnin, ja käski muuttaa aika monta asiaa: ylimääräiset reunaniidet kokonaan pois (miksi näin kapeisiin puihin on edes laitettu näin hirveä määrä niisiä?), ylä- ja alavälittäjät samaan rautaan (vaikka kirjassa ihan selvästi sanottiin että kahteen eri rautaan), kudottaessa pingotin ja loimi mahdollisimman kireälle (niin että soi!), taakse 3 tiuhtavarpaa, joita sitten liikutellaan loimen selvittämiseksi. Ja ratkaisevimpana kaikesta; luhan säätö yläasennossa.

Ai tätäkö voi säätääkin, ja vielä kahteen suuntaan?
Kun viriö sitten saatiin auki ja ensimmäiset testiheitot nakattua, kävi ilmi että pirrassa oli pari virhettä, joiden takia piti vielä yksi ilta näpräillä solmuja auki ja takaisin kiinni. Kävi siinä jo mielessä sekin, että olikohan tullut tehtyä vikaostos. Ei taida minusta olla kankuriksi, vaikka niin olen omista kangapuista haaveillut.

Juu, kaksi lankaa puuttuu. Ja tietysti niiden niidetkin.

Mutta niin vain koitti sekin hetki, että viriö suostui ystävällisesti aukeamaan, langat järjestyivät omille paikoilleen ja polkuset asettuivat oikealle korkeudelle. Ainoksi ongelmaksi jäi, että tottelevaisesti toimivien kangaspuiden ääreltä on nyt niin kamalan vaikea irrottautua mihinkään muuhun  hommaan.

Täydellinen viriö

3.1.2014

Tse5b rywäxeu



Kännykkä piippasi taas: Tse5b rywäxeu. Tämä puhelimeen nopeasti kirjoitettu muistutus kuuluu siis oikeaoppisesti Tsekkaa ryväkset, eli Tarkista ryvässipuleiden kunto. Onnistuin nimittäin viime syksynä hankkimaan meille harvinaisen aarteen, eli oikeita ryvässipuleita. Ja nyt haluan varmistaa niiden kunnon ainakin kerran kuukaudessa.
Melkein pyöreitä ovat. Yksi sivuista on aavistuksen tasaisempi, siitä sipuli on ollut naapurissaan kiinni.
Olin viime syksynä myymässä eräässä sadonkorjuutapahtumassa. Vieressäni oli iloinen rouva nuoren tytön kanssa, ja kuulin omaan kojuuni kuinka he mainostivat sipuleitaan. ”Nämä on  niitä vanhanajan sipuleita, niitä ryvässipuleita”. Kävin tietysti kurkkaamassa naapurin pöytää, mutta en kyllä mitään pieniä tummia ryvässipulin kippanoita siellä nähnyt, vaan ihan tavallisia, isoja ja kauniita kepasipuleita vain. Kävin jo rouvalta kysymässäkin; lienenkö ollut jotenkin ylimielinen ja liikaviisaan oloinen (nyt nolottaa), sillä hän alkoi selitellä kiireesti, että ei nyt ihan tarkkaan tiedä, mutta niitä semmoisia vanhanajan sipuleita kuitenkin, ryvässipuleiksi näitä on heillä aina kutsuttu, 43 vuotta, näistä otetaan siemenet ja kasvatetaan uudet. Ja minä pöljä ajattelin, että isoja ja kauniita ovat kyllä, mutta  ihan tavallisia sipuleitahan nuo.

Kotona piti kuitenkin asiaa vielä tarkistella, ja eikös netti kerrokin, että ryvässipuleita on useita eri kantoja. On niitä pieniä tummia kitkeriä, ja sitten näitä isoja vaaleita mehukkaita. Varsinkin Itä-Suomessa. Just joo.
Tällä tavalla ryppäänä ne sitten kai kasvavat. Pitää keväällä muistaa jättää 20 cm istutusväli.
Hetken mietittyäni päätin yrittää selvittää sipulinmyyjärouvan yhteystiedot, ja sadonkorjuutapahtuman järjestäjä lupasikin toimittaa rouvan puhelinnumeron. Soitin rouvalle, joka muistikin minut (taas nolottaa). Hän oli omat sipulinsa myynyt, mutta serkulla kuulemma vielä olisi. Hänpä laittaa serkun numeron jonkun ajan päästä, nyt autolla ajaessaan kun se ei onnistuisi.

Odottavan aika on pitkä. Olin varma että rouva oli unohtanut koko asian. Ryvässipuleista alkoi tulla pakkomielle. Niin lähellä,  mutta kuitenkin niin kaukana. Ehkä tämä oli aiheellinen rangaistus ylimielisyydestä ja kaikkitietävyydestä. Ensi kerralla ostan välittömästi kun kuulen sanan vanhanajan sipuli. Kun numero tuli tekstiviestinä, soitin heti.

Serkku suhtautui innokkuuteeni kiitettävän tyynesti. Oli vain niin, ettei hän ollut listinyt vielä koko satoa, eikä tiennyt kuinka paljon voisi luvata minulle myytäväksi. Voisinko soittaa uudelleen lokakuun alussa. Laitoin muistutuksen sekä seinäkalenteriin että puhelimeen. Mietin mahtaisiko serkku muistaa, olisiko sipuleita enää jäljelläkään. Paljonko mahtaisivat maksaa, olin varmasti kuulostanut puhelimessa epäilyttävän innokkaalta. Yllätyksekseni enempiä mutkia ei matkaan enää tullut, ja palasin sovitusta tapaamista pussillinen ihanuuksia mukanani.
Kirja on korin toisen reunan alla pönkänä, että ilma pääsisi kiertämään.
Kuten sijoitusneuvojat opastavat, kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin. Siksi ryvässipulimme on hajasijoitettu kahteen huoneeseen. Niiden kuntoa tarkistetaan kerran kuukaudessa: yhtään huonoa ei ole vielä tammikuuhun mennessä löytynyt. Sipuleiden keskipaino oli lokakuussa 75 grammaa, ja suurin painoi 121 grammaa. Myyjä sanoi jättäneensä suurimmat itselleen, joten meidän sipulit ovat pienimmästä päästä. Yksi sipuli on raskittu jo käyttää ruoaksi: maku on sama kuin kepasipulissa, ja normaalilla tavalla tuntuu tämäkin sortti itkettävän kuorijaa.